Järvenpään historiaa

Alkusysäyksen itsenäiseksi keskittymäksi Järvenpää sai vuonna 1951, kun Järvenpäästä tehtiin kauppala. Kauppalan kasvaessa ja kaupungin ominaispiirteet täytettyään Järvenpäästä tuli kaupunki. Tämän virstanpylvään Järvenpää saavutti vuonna 1967. Tuolloin asukkaita oli noin 15 000. Nyt voimakkaasti kasvavassa kaupungissamme meitä järvenpääläisiä on jo yli 44 000. Mutta mitä oli aiemmin? Tehdään pieni aikamatka menneisyyteen. 

Järvenpää sai alkunsa kartanoista 

Vanhoissa kartoissa Järvenpään kylä on mainittu jo 1500-luvun puolivälissä sekä suomen- että ruotsinkielisellä nimellä. Silloin Järvenpäässä oli luultavasti kahdeksan taloa.  Kylän keskusta oli nykyistä etelämpänä järven itärannalla myös seuraavien vuosisatojen ajan. Suurin silloisista kuudesta talosta oli Kyrölä, jota mainittiin kartanoksi. Järven toisella rannalla oli Vanhankylän eli Gammelbyn kartano. Isojako ja torpparilaitoksen synty 1700-luvulla lopussa edisti väestön toimeentuloa ja lisääntymistä Järvenpäänkin alueella. Vuonna 1840 Järvenpään kylässä oli jo 434 ja Vanhassakylässä 344 asukasta. Seuraavan vuosisadan puolelle tultaessa Järvenpään väkiluku kasvoi reilusti yli tuhannen. 

Vanhankylän kartano 1900-luvun alussa
Vanhankylän kartano 1900-luvun alussa

Rautatien tulo Järvenpäähän vuonna 1862 sekä Hyrylästä Mäntsälään ja Hollolaan vievä tie loivat hyvät edellytykset liiketoiminnalle ja teollisuuden synnylle. Rautatie osaltaan toi myös taiteilijat Tuusulanjärven rantamaisemiin vuosisadan lopulla. Tänne syntyi elävä taiteilijayhdyskunta Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin vetovoimalla. Muiden muassa Eero Järnefelt ja Jean Sibelius asettuivat pysyvästi Järvenpään kylään. 

Järvenpään asema 1900-luvun alussa
Järvenpään asema 1900-luvun alussa

Sodan jälkeen merkittävin lisäys Järvenpään väestöön oli karjalaisten siirtolaisten tulo. Tänne tuli väestöä pääasiassa Terijoelta, mutta myös Muolaasta, Kellomäeltä ja Viipurin maalaiskunnasta. He toivat tullessaan myös uusia yrityksiä. Ortodoksisella seurakunnalla on ollut oma kirkko vuodesta 1948. Uusi kirkko valmistui vuonna 1980. 

Järvenpään rakentaja Bjarne Westermarck

Järvenpään kartanon haltijalla Bjarne Westermarckilla (s. 1887) oli 1910-20 -luvuilla keskeinen rooli Järvenpään kaupungin syntymisessä. Hän alkoi kehitellä suunnitelmaa Järvenpään asemaseudusta asutus – ja pienteollisuuskeskukseksi.  Hän teetti nykyiseen Järvenpään keskustaan maankäyttösuunnitelman. Palstoitettuaan keskustan pellot, mäet ja radanvarret ja myytyään noin 500 tonttia, Westermarck ryhtyi auttamaan asukkaita elämisen alkuun. Terijoelta ostettiin pari sataa autioksi jäänyttä huvilaa, jotka tuotiin rautateitse Järvenpäähän. Westermarckin tuella perustettiin mylly, jalkine-, vaatetus- ja kiviteollisuutta. Alueen ensimmäinen ylioppilastutkintoon johtava koulu, Järvenpään yhteiskoulu, aloitti toimintansa Terijoelta tuodussa huvilassa Westermarckin lahjoittamalla tontilla.

Kylä tulvahti äkkiä täyteen uutta väkeä, tehtaita ja pajoja. Muutamassa vuodessa oli lähes tyhjästä kylästä luotu kukoistava liikekeskus. Westermarck teki v. 1927 sisäasiainministeriölle esityksen Järvenpään erottamiseksi Tuusulasta itsenäiseksi kauppalaksi.

Bjarne Westermarck vaikutti käänteentekevällä tavalla Järvenpään kehitykseen.  Hän aloitti sen kehityskaaren, joka johti itsenäisen Järvenpään kauppalan perustamiseen vuonna 1951. Westermarckia onkin monissa yhteyksissä nimitetty Järvenpään perustajaksi.

Vuonna 1958 kauppalaan saatiin ensimmäinen keskustan asemakaava. Kun Järvenpäästä tuli kaupunki vuonna 1967, oli asukasluku 14 606. Asutus on laajentunut pohjoiseen ja itään. Teollisuus on sijoittunut pääasiassa kaupungin pohjoisosiin. Kaupungin keskustan rakennuskanta muuttuu kaiken aikaa. Vanhoista ajoista on jäljellä vain muutama rakennus, mm. entinen Apteekin talo Sibeliuksenkadun varrella. 

Bjarne äitinsä Alfhild Ehrströmin sekä koirien kanssa. Kuva on otettu Järvenpään kartanon rappusilla 1910 -luvulla.

Järvenpää kasvoi ja kasvoi 

Järvenpään taajama, kauppala ja 1967 lähtien kaupunki on kasvanut vuosi vuodelta ja asukkaiden lisääntyessä ovat palvelutarpeetkin lisääntyneet. Niinpä kaupunki on rakentanut ja rakennuttanut vuosien varrella lukuisia kouluja, päiväkoteja ja muita palvelutiloja. 

Järvenpään kauppalan ja myöhemmin kaupungin asioita hoidettiin pitkään vuonna 1955 valmistuneelta Jorma Järven suunnittelemalta Mannilantiellä sijainneesta ns. vanhalta kaupungintalolta. Hallintokadulla oleva kaupungintalo valmistui Jorma Pankakosken suunnittelemana vuonna 1977. Sen rinnalle rakennettiin kutakuinkin yhtä aikaa Järvenpää-talo ja kirjasto-taidemuseo, jotka avattiin yleisölle vuonna 1987. Tämän kongressi- ja kulttuurikeskus-kokonaisuuden suunnittelivat Olavi Lipponen ja Erkki Karonen.  Kaupungintalo tuli elinkaarensa päähän ja se purettiin vuonna 2020.

Uimahalli otettiin käyttöön 1972 ja Järvenpään liikuntahalli 1979. Uimahallin peruskorjaus ja laajennus toteutettiin vuonna 2008. Harrastajamäärien lisääntyessä tarvittiin myös jäähalli, joka valmistui vuonna 1990, ja jonka käyttömahdollisuuksia laajennettiin harjoitushallilla 2013. Lisäksi Järvenpäähän on perustettu lukuisia urheilukenttiä ja muita liikuntatiloja.  

Vanhankylänniemessä aloitti toimintansa Järvenpään vanhainkoti vuonna 1955. 1970-luvulla vanhusten hoito siirrettiin tuolloin uuden Myllytien terveyskeskuksen läheisyyteen ja Vanhankylänniemen tiloja muunnettiin paikallissairaalaksi. Vanhankylänniemen ja Myllytien terveyskeskusten tilat  korvattiin vuonna 2017 käyttöönotetulla Järvenpään uudella sosiaali- ja terveyskeskuksella JUSTilla.  Vuonna 2017 valmistui Jamppaan uusi tehostetun asumispalvelujen yksikkö Vaahterakoti aiempien Lehmustokodin ja Pihlavistokodin rinnalle.

Lähteitä: 
Suur-Tuusulan historia I–III 
Ulla Kervinen, Rakennuskulttuurin ja kulttuurimaiseman tausta ja säilyminen Järvenpäässä, 1988 
Järvenpään kulttuuriympäristön hoitosuunnitelma (vaihe I), 2001 
Petri Hiltunen, Tuusulan rantatie Ruotsin vallan aikana, 1988 
Koulujen kauppalasta kaupungiksi, 1953 
Kartanoitten katveessa, toim. Väinö Kyrölä, 1984 
Sykettä ja sinfoniaa – Järvenpää aikuisen iässä, toim. Väinö Leinonen, 2001 

Jaa juttu: